Kuvottaa, ahdistaa, iso möykky sisällä, paha olo, levottomuus, kyyneleet tulevat silmään… Siltä minusta tuntuu tällä hetkellä. Kaikki on hyvin, mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut ystäväni lähdön lisäksi, mutta mikään ei silti ole hyvin. Sisäpuoleni huutaa tuskasta ja hakkaa seiniä molemmilla käsillään yrittäen päästä ulos.

Tuntuu samalta, kuin syksyllä jolloin olin palasina. Aika tuntuu epäaidolta, mikä on todellisuutta? Miten saan taas jalkojen alle maan… ”Ihan sama” tuntuu olevan vastaus kaikkeen, en pysty keskittymään, en saa ajatuksiani kasaan, vaikka kuinka yritän. Ne lentävät pitkin seiniä tuntien kuluessa eteenpäin ja huomatessani etten ole saanut mitään tehtyä. Aika tuntuu olevan tällä hetkellä usvassa, se kuluu koko ajan, mutta en tunne sen kulua.

Haluan jonnekin. En oikein tiedä minne. Jonnekin missä on hyvä olla? Jonnekin missä on turvallista olla? Kotona on turvallista olla, mutta ei hyvä olla. Missä on paikka missä on hyvä olla? Tiedän monia paikkoja, mutta en vain keksi missä olisi hyvä olla. Yhden paikan tiedän missä olisi hyvä olla, saisin vain istua hiljaa ja rauhoittua, mutta se ei onnistu. Se paikka on juuri nyt muualla.

Tien päällä saisin hukutettua ajatukseni tuulen huminaan, moottorin hurinaan ja musiikin sekaan. Se olisi vain hetkellinen helpotus. Todellisuudessa tiedän minne haluaisin, paikka missä voisin sulkea silmäni ja istua hänen viereensä. Niin kuin tähänkin asti muutoksissani. Se on minulle paikka, jossa olen itkenyt monet itkut ja tuskat. Se on paikka missä olen rauhoittunut kerta toisensa jälkeen. Ei sen paikan välttämättä siellä tarvitsisi olla, mutta se on muodostunut paikaksi mistä asioista keskustellaan.

Ehkä paha oloni muodostuu ikävästä häntä kohtaan? Kaipaan häntä enemmän, kuin saan sanoihin sisältöä. Tuntuu tyhjältä, kun jotain tärkeää puuttuu sisältä. Hän liikkuu ajatuksissa, sanoissa, tuulessa, missä tahansa. Hän on niin lähellä, mutta samalla niin kaukana. Haluaisin nähdä hänet. En halua nähdä itseäni taas samassa jamassa, missä olin syksyllä.

Kaipaus. Ikävä. Tulisipa hän pian takaisin. En väitä ettei ympärilläni ole ihmisiä. He eivät vain ole sellaisia, jotka koen ihmisiksi, jotka pystyvät rauhoittamaan minut. Maailmassa on yleensä joku, joka saa toisen rauhoittumaan ja viemään ahdistuksen pois. Minun sellainen ihminen on poissa. En voi, kuin kirjoittaa pahaa oloni pois ja odottaa päivää jolloin näen hänen hahmonsa astuvan ovesta sisään.