Olen tainnut hukata itseni. En oikein tiedä minne, mutta jonnekin. Ehkä se minä odottaa, että löydän taas hänet, jotta voin olla taas se ketä olen. Etten ole jotain muuta. Tiedostan kyllä etsiväni häntä, mutta en oikein tiedä mistä aloittaa, kun nykyhetki tuntuu tuskaiselta elää. Osaan kyllä pitää roolia yllä ketä olin silloin vielä, kun olin iloinen. Roolia vedettäessä kaikki uskovat kaiken olevan hyvin. Hymyilen tuntematta iloa, katson tuntien kyyneleeni, olen läsnä olematta läsnä, olen yksinäinen mutten yksin, minulla on huono olla. Olen onnistunut aina hallitsemaan sisäisen minäni hyvin, nyt se on vaikeaa. Tunnen miten sisäinen minä haluaa pintaan. Se on pettynyt, surullinen, erittäin ahdistunut, se on peloissaan ja se haluaa kaiken takaisin ennalleen.
 
Se minä, joka haluaisin olla eli vielä kesäkuussa täysillä. Se on se minä, jonka kadotin suureen mereen. Se minä katosi asioitten kaatuessa niskaan. Se minä oli huoleton, elämän iloinen, positiivinen, arka, halusi pysyä poissa asioitten keskeltä. Kaipaan sitä todella. Nykyinen minä on surullinen, ahdistunut, tyhjä sisältä, mutta silti niin täynnä. Minulta on laitettu sydän palasiksi ja ajatukseni on revitty hajalle. Minulle on annettu katteettomia lupauksia, haukuttu, puhuttu paljon ja annettu vähemmän. Mietin usein miten minunlaiseni ihminen juuttui tällaiseen soppaan ja kärsii siitä jälkikäteen enemmän? Sopan muita osapuolia ei taida niin haitata. Yritän pysyä koko ajan liikkeessä, muuten ehdin ajatella asioita, jotka pyörivät päässä noidan kehää. Niiden asioiden noustessa pintaan murrun; alan itkeä, tuntuu erittäin pahalta. Kolme kuukautta tätä on nyt jatkunut. Olen luonnostani liian kiltti, herkkä, liian ajattelevainen. Nuo piirteeni taitavat tehdä tilanteesta ahdistavamman, kuin mitä se on oikeasti.
 
En syytä itseäni minkään muun suhteen, kuin sen että annoin itselleni luvan rakastua. Annoin? Ei rakastumiseen mitään lupaa kysytä, se vain tapahtuu kun on tapahtuakseen. Ensimmäinen isku vyön alle tuli parhaalta ystävältäni, jota rakastin kuin perhettäni. Ystäväni on rakastunut mieheen, jolla on jo perhe ja mies ei ole koskaan luvannut jättää perhettään. Olemme tunteneet hänen kanssaan varmaan noin 6 vuotta yhteensä, tässä ajassa luulisi oppimaan tuntemaan toisen. Ystäväni syytökset kohdistuivat kohdallani hänen pitämään mieheen, että haluaisin hänet itselleni. Tuo väite ei koskaan pitänyt paikkaansa, eikä tule pitämään. Ystäväni on liian omistushaluinen, hän ei omista miestä, ei minua, eikä ketään muutakaan, mutta koitti silti kovin pitää talutusnuorassa. Se ei onnistu enää, en ole enää se henkilö joka rupeaa nöyristelemään hänen tahtonsa ja toiveidensa mukaan. Ystäväni on sitä mieltä, että hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää eikä hän ole tehnyt mitään väärin. Meillä on tällä hetkellä puhevälit tai kai suhteemme kunnossa on? Minä en tiedä mitä hänestä pitäisi enää ajatella, olen sekaisin. Tämä oli se ensimmäinen kerta, jolloin päätäni ja sydäntäni sekoitettiin.
 
Ystäväni ja minun ollessa riidoissa tapasin miehen. Mies on varattu, mutta heillä ei ole lapsia ja suhdehistoriaa takana parisen vuotta. Mies on puhunut miten he riitelevät paljon ja millainen hänen seurustelukumppaninsa on muuten. Mies teki aloitteen kohdallani, en oikeastaan edes tajunnut miehen aikomuksia ennen kuin sain sanallisen tunnustuksen. Tiesin siinä kohtaa ja itsekin ihastuneeni mieheen, mutta olin ajatellut että olen hiljaa tunteistani. Se helppous katosi siinä kohtaa, kun toinen kertoi omat ajatuksensa. Siitä lähti meidän pieni juttumme liikenteeseen, mies sanoi miten lähtisi sieltä. Olin onnellinen. Miehen tyttöystävä ei tiennyt jutustamme mitään ennen kuin tämä niin kutsuttu ystäväni otti oikeudekseen huutaa asian kaikille. Tämän jälkeen mies ei ole tiennyt enää ollako lintu vai kala, selkäranka ainakin tuntuu olevan kateissa. Tyttöystävä reagoi tilanteeseen olemalla kuin mitään ei olisi tapahtunut, sanonut miehelle ettei tämä lähde, purkanut tämän vaatekassin. Juteltuani miehen kanssa, hän sanoo ettei ole päättänyt mitään, mutta hänen puolestansa on. Mies on erittäin kiltti luonteeltaan, joten taitaa olla hieman tossun alla. Mies myös sanoi, että luulenko että hän olisi lähtenyt hommaan , jos hän olisi onnellinen siellä. Olisi miettinyt asiaa ennen kuin antoi minulle lupauksia, mitä jättää toteuttamatta, hetkiä, joita ei niin helpolla unohda, ennen kuin hän rikkoi sydämeni ja pisti pääni vielä lisää pyörälle.
 
Olen rikki. Päältä metallia, sisältä pelkkää lasia.
 
Miksi olen ahdistunut tästä kaikesta vieläkin näin pahasti etten tunne itseäni? Miksi minulla on paha olla? Miksi kyyneleet pyrkivät silmiini kerta toisensa jälkeen? Miksen pysty vain unohtamaan?
 
Tällä hetkellä.
 
Tällä hetkellä tunnen eläväni elämää, joka ei ole omaani. Tunnun vain lainaavan jonkun kehoa pysyäkseni hengissä. En ole läsnä hetkessä, päivät valuvat silmieni edestä, kuin hiekka käsissä. En saa otetta tähän hetkeen, asiat jotka nyt tapahtunut eivät tunnu todellisilta. Päivät tuntuvat siltä kuin niitä ei olisi ollutkaan. Haluan vain pois, piiloon jonnekin missä minua ei näe kukaan. Silloin minun ei tarvitsi näytellä mitään. Silloin voin päästää kaiken tuskan ulos. Ei se tuska siitä silti mihinkään katoa.
 
Onko onnellisuus ja iloisuus liikaa vaadittu?