”Oothan tässä vielä huomenna.”
 
Tunteita ei vain unohdeta. Niitä voi yrittää hillitä, niitä voi piilottaa tai hokea itselleen ettei tunne mitään. Luulin päässeeni jo yli sinusta, olin varma että olin saanut käsiteltyä asian loppuun. Luulin että inhoaisit minua. Olin väärässä, niin väärässä. Pienen säätömme tullessa julki sinä hiljenit. Jäin seisomaan kalliolle yksin ilman vastauksia tietämättä mistään mitään. Ollessamme samassa tilassa, et keskustellut kanssani ja tunnuit välttelevän minua. En osaa edes kuvailla sitä tuskan määrää sisälläni, kun yhtäkkiä kaikki oli vain ohi. Olin niin palasina, menetin ruokahaluni, itkin, päässäni pyöri kysymyksiä ja tuntui että kaikki mitä minusta on jäljellä on kuori. Päivät tuntuivat pitkiltä odottaessani jotain tietoa sinusta, mitä en koskaan saanut. Päivät vaihtuivat hiljalleen viikkoihin ja viikot kuukausiin. Aloin olla jo sujut itseni kanssa, näkemisesi ei sattunut enää niin paljoa, vaikka joka kerta kun tiesin joutuvani samaan tilanteeseen kanssasi tsemppasin itseäni henkisesti. Muistatko, kun olimme yhtä aikaa kuskeina? Sanaakaan emme sanoneet toisillemme, tunsin miten paha oloni vain kasvoi ja seuraavaksi pystyin vain itkemään oloani pois piilossa.
 
Halusin monta kertaa kysyä sinulta miten voit tai oletko onnellinen. Sisälläni lensi sanoja ja ajatuksia sinusta, jotka olisin halunnut jakaa. Olin päättänyt olla hiljaa. Onnistuin siinä, kasvatin muuria ympärilleni. En halunnut enää kokea samanlaista kipua.
 
Näin sinut pitkästä aikaa baarissa perjantaina, pidin tuttuun turvalliseen tapaan pienen etäisyyteni sinuun, sillä en koskaan halunnut että tuntisit oloasi kovin kiusalliseksi seurassani. En tiedä mitä sinulle on tapahtunut tässä välissä, mutta hämmennyin. Juttelimme niitä näitä, yhtäkkiä laitoit kädet hartioideni päälle. Katsoit minua syvään silmiin ja painoit seuraavaksi pääsi kaulaani vasten. Tuntui, että lensin ajassa monta hetkeä takaisin päin ja sisällä kaikki pääsi ulos mitä koitin piilotella. Tunteeni sinua kohtaan hakkasivat tiensä ulos sekunnin murto-osassa, kun katsoimme toisiamme ja muu maailma katosi siksi aikaa. Olisin halunnut sen hetken kestävän kauemmin, olisin halunnut hyökätä huuliisi kiinni. Meidät keskeytettiin muiden ihmisten johdosta ja ajattelin sen hetken olevan ikuisesti ohi. Jäin omiin ajatuksiini. Ajatukseni koostuivat vain sinusta taas niin häiritsevän paljon. Palasin tajuamattani niihin yhteisiin hetkiin mitä meillä oli ja miten paljon ne merkitsivätkään minulle.
 
Lauantai-iltana päätin lähteä ajelemaan ja olimme samassa baarissa. Uskalsit taas jutella, olin hämmentynyt saamastani huomiosta. Keskustelumme lähtivät hieman ehkä menneisyyteen harhailemaan ja kysyin sinulta ”Et sä taida olla vieläkään onnellinen?”. Katsoit minua hetken ja pyysit ulos juttelemaan. Juttelimme niistä asioista, joihin odotin vastauksia vielä tänäkin päivänä. Myönsit ettei mikään ollut muuttunut, olit vain silloin lähtenyt karkuun ja sinusta tuntui että vaikka olisit sanonut mitä minulle se olisi sattunut. Huomasin epävarmuutesi, olit hermostunut. Jatkoit silti keskustelua koko ajan, koko tämä aika mitä tässä on ollut välissä tuntui, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kysyin sinulta olivatko tunteesi aitoja silloin. Vastasit kyllä ja jatkoit pienen hiljaisuuden jälkeen, että ne tunteet eivät ole vieläkään kadonneet mihinkään. Sanoit, että olen ollut tasaisin väliajoin mielessäsi. Saatoin olla tyhmä siinä kohtaa ja myöntää sinulle, että pidän sinusta vieläkin. Ihmettelit miksen vihaa sinua. En tiedä, en osaa. Se sattui aivan saatanasti, en sitä sano mutta en silti pysty vihaamaan sinua mitenkään. Sen verran olen saanut käsiteltyä asioita mielessäni.
 
Tiesin koko ajan mitä haluan sinusta ja tiedän vieläkin. Päätin rohkaista itseni ja kysyä sinulta haittaisiko sinua paljon, jos joutuisit viettämään aikaa kaksistaan kanssani. Hämmennyit kysymystäni, mutta vastasit että ei. Uskalsin jatkaa siihen, että saisinko viettää tänään aikaani kanssani kaksistaan. Sanoin edes viiden minuutin olevan tarpeeksi. Olisin sulkenut sinut syliini siksi ajaksi ja sulkenut omat silmäni. Vastasit, että saan juuri niin paljon aikaa kuin haluan ja uskalsit laittaa kädet ympärilleni ihmisistä huolimatta. Silitit niskaani, kättäni ja annoit käden vaeltaa vapaasti ajaessani. Viimein päädyimme päämääräämme kaksistaan ja kävelimme sisään. Sisällä oli pimeätä, laitoit muutaman valon päälle, mutta sammutit ne hiljalleen pois kävellessämme eteenpäin. Istuimme sohvalle ja juttelimme paljon.
 
Huomasin asioiden etenevän hiljalleen eteenpäin omalla painollaan. Koitin hetken miettiä olisiko tämä järkevä idea, mutta se kaipauksen määrä ja että olit viimein edessäni poistivat muut ajatukseni. En halunnut muuta, kuin sen hetken kestävän ikuisuuden. Olimme koko ajan kiinni toisissamme ja tuntui, kuin muu maailma olisi kadonnut siksi hetkeksi. Pysyimme vielä lopuksi kauan sylikkäin liikkumatta mihinkään, mutta kellon tullessa enemmän ja enemmän oli pakko alkaa liikkua. Pidit minut viimeiseen asti itsessäsi kiinni ennen kuin tiemme erkanivat.
 
Kysyin sinulta, että tuleeko minusta taas tämän jälkeen varjo. Sanoit, että ei. Tällä hetkellä pääni on täynnä sinua, tuoksuasi ja kosketustasi. Jalkani eivät ainakaan ole maassa. Eivät taida olla sinunkaan jalkasi.

------

Tällä hetkellä hänen tyttöystävänsä on raskaana, joka muuttaa asioita paljon. Kysyin, että miksi olet suhteessa jos et ole onnellinen, hän vastasi ettei tiedä. Ymmärrän tavallani tuon tunteen, tavallaan en. He tappelevat paljon, nainen on pettänyt miestä käsittääkseni muutamaan otteeseen ja nainen ei käsittääkseni tee kauheasti mitään eikä edes halua. Tiedän olevani syntinen hänen suhteensa, mutta se tunne sisälläni en tiedä miten sammutan sen.

Kysyin äidiltäni uskooko hän kohtaloon vai sattumaan, hän vastasi että asioilla on tarkoituksensa. Ehkä minä vielä näen sen tai en.

En koe olevani muuten kovin paha ihminen, tämä on ainoa asia, jota en näytä pystyvän pitävän sisälläni. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka seurassa todella voin olla oma itseni ja tunnen oloni rauhalliseksi. En sano täydellinen olevani, olen ehkä muuttunut aavistuksen kovemmaksi tapahtuneiden seurauksena, mutta sille en voi mitään, ihminen muuttuu, kun ei halua enää kokea kipua.

Olisin valmis luopumaan paljosta hänen takiaan rehellisesti sanottuna.