Kirjoitettu ystävälleni aikoinaan, joka löysi uuden ihmisen elämäänsä ja unohti vanhat. Nykyisin välit ovat hyvät :)
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Se oli vaikeampaa, mitä ehdin luulla ensimmäisten pohdintojeni perusteella. Miksi se on niin vaikeaa? Siinä ei pitäisi olla mitään vaikeaa. Ehkä en osaa enää, ehkä kaikki on mennyttä väliltämme?  En tiedä sinusta enää mitään, kysyn ”Miten menee?”, vastaat vain ”Ihan hyvin.”. Ennen olisit vastannut pitkällä kappaleella kyseiseen kysymykseen. Et unohtanut kysyä minultakaan, miten voin ja mitä olen tehnyt. Nyt unohdat tai ehkä sinua ei todellisuudessa kiinnosta enää? Olen kuin tuntematon kanssamatkustaja viereisellä junan penkillä. Niin lähellä, niin kaukana.
 
Koputuksen kuullessani, tajuntani virittyi äärimmilleen. Ehdin vielä hetken hengittämään sisään ja ulos. Miettimään mitä sanoisin, miten tervehtisin sinua. Ennen en joutunut miettimään, ennen sanat tulivat vain ulos ilman miettimisen tarvetta. Olit kuin toinen puoli minusta, tunsin ja tiesin tarkasti tapasi. Hengitimme samasta kuplasta, nyt se on puhjennut. Astuit ovesta sisään, kehoni alkoi kihelmöidä. Katsoimme toisiimme, itsekin vaikutit hieman tyhjältä. Kuin et tietäisi mitä sanoa. Rikoin tilanteen ja lähdin toiseen huoneeseen käymään.
 
Astuin ensimmäiseni huoneeseeni, koska oletkaan ollut viimeksi täällä? Ehkä vähän alle vuosi sitten? Ennen tapasimme viikoittain ja teimme kaikkea mitä mieleen vain tulikin. Mieleen tulikin paljon asioita silloin. Nyt istuimme alas ja sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun tai sanat tuntuivat puuttuvan. Halusin puhua kaikesta, ne vain jäävät kurkkuun. Miksi puhuisin sinulle arkielämästäni, kun et muutenkaan tunnu olevan kiinnostunut siitä? En tiennyt enää mistä puhua. Sinullakin tuntui olevan vaikeaa keksiä sanottavaa. Ennen hiljaisuus ei olisi tuntunut kiusalliselta välillämme, nyt se tuntui. Sanot, että mikään ei ole muuttunut. Sanot, että kaikki on niin kuin ennenkin. Onko todella niin? Itse tapoit ainakin ison palan omaa sieluani, joka huusi perääsi kaivaten.
 
Istuin sinä keväänä yksin, päivästä toiseen. Et ehtinyt enää viettää aikaa kanssani, mutta jaksoit olla kiinnostunut siitä miten voin ja mitä olin tehnyt. Se ilo oli sanoinkuvaamattoman suurta, kun jaksoit muistaa minua. Pikku hiljaa ehtiminen muuttui haluttomuudeksi. Istuin edelleen yksin omassa pienessä maailmassani päivä päivältä sielun mennessä enemmän rikki. Se oli raskasta, kuin lähimmäinen henkilö olisi tapettu. Joku ketä on niin tärkeä, muuttui huminaksi tuuleen. Sinulla oli kaikki hyvin, et kaivannut eikä sinua kiinnostanut.
 
Mahdatko koskaan herätä nykyisestä maailmastasi ja muistaa meitä? Se oli rankka kokemus, koota itseään yhteen. Löytää uusi, ehjä pala omaan sieluun. Ei se vieläkään ole kokonaan ehjä, mutta melkein. Sinä et vain täytä minusta mitään. Olit tukeni ja tiesit tärkeimmät asiani. Nyt et tiedä enää minusta mitään, kuka olen, mitä teen, kuinka voin. Olen vain se tuntematon kanssamatkustaja vieressä vauhdin viedessä eteenpäin.
 
Haluan kuitenkin kiittää siitä ajasta, jonka olit kanssani. Olit korvaamaton tukipylväs minulle.