Nimeni on X. Tai siksi minua ainakin kutsutaan. Ehkä minulla on muukin nimi, jota kukaan ei tiedä? Voisin kai tähän kertoa, että X minua kutsutaan. Kerron myös, että pidän siitä nimestä ja toivon salaa mielessäni että useampi kutsuisi minua siltä nimeltä. Paljastetaan vähän lisää vielä, kun kerta aiheeseen päästiin. Inhoan nimitystä ”X”, kiitos aina enemmän tai vähemmän rakkaan isäni väännöksen ”X”.
 
Haluan myös kertoa muutakin, jos sinulla on hetki aikaa. Kuuntelisitko ajatuksiani hetken jos vain kerkeät? Olisin iloinen, en oikeasti myönnä sitäkään. Liikaa ei saa paljastaa ulos tai se kostautuu. Vai kostautuuko? Onko se vain vuosieni olettamus, että asiat kostautuvat jos kertoo liikaa. En ole kovinkaan usein kokenut, että olisin oikeasti täältä maailmasta. Aina on keksitty jo puolestani miksen sovi joukkoon tai miksen voi tehdä niin tai näin. Aina. Minua on kaksi. Osaan muuntautua, olen kuin näyttelijä kohtauksissa aina valmiina muuttumaan tilanteen mukaan.
 
Ensimmäinen minä edustaa lapsenmielistä höpsöä, joka ahdistuu aikuisten maailmasta ja haluaisi vain leikkiä ja pysyä kuplassa. Se minä tykkää hassutella ja kertoa tyhmiä juttuja. Toinen minä on vakavampi, he tulevat silti toimeen suunnilleen. Tietenkin joskus riitoja syntyy. Toinen minä yrittää selvitä aikuisen maailman haasteista, vaikka sisältä löytyy ensimmäinen minä. Mitäkö tämä tarkoittaa? Mahdoitko jo arvata? Olen hyvin hauras ja tunteellinen sisältä, vaikka ulkopuoleni haluaakin pitää siisteytensä. Tiedätkö, kun ovi sulkeutuu ketään ei missään. Vapaus itkeä, vapaus tuntea, vapaus tehdä mitä haluaa. Se toinen minä ei oikeastaan koskaan oppinut sanomaan ei. Se on hyvin huono siinä, mutta tunteet se osaa piilottaa hyvin.
 
Leikitään. Osaan oikeasti lentää ja olla vahva. Osaan oikeasti paljon enemmän, vaikka olenkin tyhmä. En oikeasti ole missään erityisen hyvä, vain keskiverto, mutta leikitään. Osaan paljon, en ole tyhmä. Tiedän mitä haluan, vaikka oikeasti pompin holtittomasti paikasta toiseen. Leikissä saa kerta olla mitä tahansa, minulla on motivaatiota tällä hetkellä moneen asiaan, tiedän mitä haluan ja osaan suunnistaa sitä kohti ilman kompassia. Oikeasti kompassani on rikki enkä pääse lähellekään tavoitteita. En kuitenkaan halua olla täydellinen leikkimaailmassakaan, haluan vain olla minä. Haluan vain olla vähän enemmän mitä oikeasti. Se muuten sattuu, kun heräät todellisuuteen lapsen haaveistasi ja toteat ettei sinusta koskaan tule mitään isoa. Välttämättä edes kovin pientäkään. Mennään takaisin leikkimään, en tykkää tuosta. Leikkimaailmassa kukaan ei odota minulta liikoja, tosin taida odottaa nytkään. Olen silti pettynyt, en halua olla niin vähän. En vain ole niin fiksu vai mitä sitten oikeasti pitäisi sanoa. Joko sinä ymmärsit miten leikitään, tuletko mukaan?
 
Unohdan nopeasti asioita, nimiä en muista. Kasvoja ehkä silloin tällöin. Paljon kuitenkin muistan mitä en haluaisi. Tiedän kuitenkin, miten ihmiset saa hymyilemään vaikken omalla kohdallani sitä osaisikaan. Miksi menneisyyden asiat satuttavat vieläkin? En halua, en tahdo, edes pakosta muistaa miten sen hetken rakkain ystäväni repi minut rikki, miten rikotaan pieni ihminen kiusaamalla, miten vanhempien tappelemista seuraa nallen kanssa sängyn alla, miten kipu sattuu. Olen nuori, pelkään kuolemaa. Ajattelen sitä liikaa ja ahdistun. Saatan saada kohtauksen. Kukaan ei onneksi näe, koska ei kuulu. Pitää pysyä piilossa. En pidä tästä maailmasta, se perustuu rahaan, kiireeseen, välinpitämättömyyteen ja toisten unohtamiseen. Pidäthän sinä huolta siitä mikä on tärkeää? Jos sen kadottaa, sitä ei koskaan saa takaisin. Aina ei oikein osaa etsiä edes. Se saattaa olla myös liian kaukana.
 
Joustetaan vähän säännöissä. Pidän ystävistäni, pidän siitä miten saan istua rauhassa musiikin soidessa ja juoda teetä, rakastan sateen ropisemista kattoon, pidän siitä miten osaan arvostaa pieniä asioita. En silti osaa sanoa missä olen hyvä, olen vain keskinkertainen jos aina sitäkään. Olen pienestä asti haaveillut olevani yhtä osaava kuin isäni, kun olen aikuinen. Niin kaukana niin kaukana. Osaa äitinikin paljon, mutta eri asioita.
 
Paljastellaan vähän aivoituksiani lisää. Puhutaan perheestä, minun perheestäni. Mutta ei sitten saa kertoa kellekään, koska tämä on vain sisäistä maailmaa. Tämä perhe sisältää viisi henkilöä kaiken kaikkiaan. Isäni ja äitini ovat vastakohtia. Isälläni on huonot ihmissuhdetaidot, kaikesta muusta osaamisestaan huolimatta. Joskus olisi kivaa, että se ymmärtäisi enemmän ilman, että tarvitsee sanoa. Ymmärtäisi mitä voi sanoa ääneen ja mitä ei. Nykyisin se puhuu enemmän, mikä on kivaa eikä se ole suuttunut niin kuin jossain vaiheessa. Pelkään edelleen isääni vihaisena. Tykkään siitä silti. Se on sellainen jokapaikanhöylä, että onnistuu oli asia mikä vaan. Vähän niin kuin sellainen jonkun sortin supermies. Äitini edustaa tässä talossa tunteilla, toisin kuin me muut. Se osaa puhua, se osaa myös nähdä jos kaikki ei ole hyvin, vaikken aina asiaa myöntäisikään. Äiti on myös aika pommi, jos se suuttuu sen huomaa vaikkei se mitään sanoisi. Äiti ei ole supermies, se on supernainen. Aina sillä voimia riittää vaikkei uskoisi. Se osaa myös kokata hyvää ruokaa, kaikkien äidit ei osaa. Sillä on myös salaisuuksia, mutta ne jäävät kansien väliin. Joten shh. Äiti osaa myös kertoa kaikkea hauskantyhmää.
 
Veljeni on oikeastaan hyvin yksinäinen, mistä en tykkää. Tykkään että se kulkisi enemmän ja juttelisi enemmän. Se on oikeastaan aina ollut hyvin yksinäinen. Nyt se tuntuu tottuneen yksinäisyyteen eikä edes yritä hankkia enempää kavereita joiden kanssa rellestäisi. Se on tosi huono juttelemaan suullisesti, se sanoo myös että on hankala kirjoittaa lukea. Liekö lukihäiriö niin kuin isällä. Se on sanonut ennenkin niin. Se ainakin sanoi joskus, että vituttaa olla yksin. Äitille tai isille se ei kerro, ei ne ymmärrä, koska ei tässä talossa muutenkaan puhuta ennen kuin pakko melkein. Kenen teinin mielestä vanhemmat paljoa mistään mitään ymmärtävätkään? Veli osaa olla myös kovin tulisieluinen, kuten äiti ja jästipää kuten isä. Itse en oikein ymmärrä keneltä olen luonteeni perinyt, kun en tunne kumpaakaan niin kauheasti muistuttavan luonteeltani.
 
Minä seuraan, katselen ja mietin. Saatan välillä itkeä, kun liikaa mietin. Ei unohdeta perheeni päivänpaistetta. Koiraamme, jonka häntä jaksaa aina heilua vaikkei muiden hännät niin heiluisikaan. Sen nimi on X, se on pieni ja kiva. Taisin keksiä mitä minä osaan! Minä osaan kirjoittaa paperille ajatuksiani, vaikken ikinä pystyisi niitä ääneen sanomaan. Ei sillä vielä kovin pitkälle pötki, mutta ei kaikki osaa.
 
Olen kertonut aika paljon vai mitä sanot? Itse olen ainakin tyytyväinen. Molemmat minä:t ollaan tyytyväisiä. Mitäkö vielä tiedän. Tiedän, että hymyllä voi peittää monta asiaa. Sen osaan varmasti. Jos maailma antaisi minun vielä leikkiä, haluaisin rakentaa olohuoneeseen ison aikakoneen ja matkustaa sillä menneisyyteen. En muuttaisi asioita, haluaisin vain katsella. Hyvä mielikuvitus ystäväni pääsisi myös matkalle mukaan. Olisin halunnut leikkiä vielä kauemmin, en vain saanut. Ihmiset alkoivat odottaa asioita, tietyssä pisteessä ihmiset ei tykkää enää jos haluat leikkiä. Siinä kohtaa sinua pidetään epänormaalina. Voi olla että olenkin, mutta mitäpä sillä on sitten oikeastaan väliä? Tämä maailma ei vain pidä  ihmisistä, jotka leikkivät liikaa. Haluan silti leikkiä. Minun pitää vain luoda oma maailmansa sille. Kaikkien kannattaa joskus leikkiä.
 
Kiitos, että jaksoit lukea minut sisältä. Kiitos, että jaksoit tuhlata hetken aikaasi.